italian maraton

etusivu :: jutut :: italian maraton

Maratonkokemuksia Italiasta

Yli puolen vuoden odotus ja kolmen kuukauden treenaaminen palkittiin viimein lokakuun puolivälissä, kun tyttötriomme (Lila & Kaisa vahvistettuna rullaluistelija-Anniinalla) nousi Milanon koneeseen. Lämpötila kotimaassa oli melkein nollassa ja sääennuste lupasi Italiaan yli 20 plus-astetta ja aurinkoa. Joten lähtökohta syyslomaan oli mieltälämmittävä.

Milano-Malpensasta matka jatkui kevyitä kasseja raahaten ensin Milano-keskustan kautta junalla Modenaan. Kaisan italian opinnot eivät ole menneet aivan hukkaan, sillä hotelli löytyi helposti rautatieaseman baarin tarjoilijan italiankielisillä neuvoilla. Totesimme hotellin loistavaksi viimeistään herättyämme miesten esittämään serenadiin ikkunamme alla. Paljastui, että asuimme paikallisen Sotilasakatemian naapurissa ja kadetit aloittivat aamunsa puoli 8 jälkeen Italian kansallislaululla. Muutenkin sotapojat tarjosivat oivaa viihdettä X-päivää odotellessa: mm. polvenostojuoksua taputtaen ja marssilaulua hoilaten...

3 päivää ennen kisaa menivät ilmastoon totutellessa (aurinkoa ja lämmintä luvatut yli +20) sekä paikallisiin nähtävyyksiin tutustuessa, kuitenkaan liikaa jalkoja väsyttämättä. Keräsimmäe Lilan kanssa katseita kiitäessämme Modenan kapeita katuja lenkkikamoissa kaupungin kartta kourassa. Niitä katseita toki kerättiin muutenkin, sekä puistonpenkkiahdistelijoita ja treffikutsuja.

Must-nähtävyys oli tietenkin Ferrari-museo Maranellossa, jonka edessä tulisi olemaan maratonin lähtöpaikka. Matka taittui mukavasti paikallisbussissa koululaisten kanssa. Kaupunki oli mukavan näköinen, olisimme jopa voineet kuvitella asuvamme siellä, mutta kyllä Ferrarilla rahastaa osataan. Pääsylippu Galleriaan maksoi 9e, avaimenperä aidossa F-kaupassa 65e. Mutta nyt on nähty livenä Schumacherin punainen paholainen ja poseerattu kiitureiden vieressä. (Se kuski tosin puuttui edelleen.) Kisaa edeltäviin rituaaleihin kuului tietysti myös numeroiden haku ja pasta-party Carpissa, jossa maali tulisi sijaitsemaan. Nyt pääsimme kokeilemaan paikallisjunaa. Ja hetken jo luulimme jäävämme Carpiin junalakon takia,mutta onneksi lakko alkoikin vasta seuraavana päivänä.

Kisatunnelmia

Vihdoin kisapäivä koitti. Herätys oli jo kuudelta aamulla. Aamupala pöydässä pohdimme, mikä olisi optimaalinen pullasämpylöiden ja marmelaadin määrä. Matka kisapaikalla hoitui järjestäjien bussissa. Totesimme olevamme ainoat nuoret naiset vanhahkojen miesten joukossa. Matkalla tähystimme taivaalle ja totesimme sen olevan pilvetön, lämmintä keliä olisi odotettavissa. Lähtöpaikka oli siis Ferrari-Gallerialla, jossa tifosot kannustivat Ferrarin maailmanmestaruuteen juuri ennen meidän starttiamme. Anniina pääsi matkaan puolisen tuntia meitä aikaisemmin. Ehdimme teippailla jalat, jonottaa vessaan ja vielä verrytelläkin kevyesti. Lopuksi squeezyt housunkaulukseen ja menoksi. Me naisten sarjalaiset pääsimme starttaamaan kuumassa ryhmässä eli miltei lähtövaatteen alta, reilusti ennen massaa. Olo tuntui hiukan harrastelijalta, kun Kenian juoksijat verryttelivät rinnalla.

Ensikertalaisen fiiliksiä (Kaisa)

Omalta osaltani kisa lähti mukavasti liikkeelle. Jalat tuntuivat kevyiltä ja hurjan kannustuksen ympäröimänä piti painaa käsijarrua kunnolla, jotta vauhti ei riistäytyisi käsistä. Tavoitteeksi olin asettanut 3 h:n maagisen rajan, joka alittuisi n. 4.15 min/km vauhdilla. Kilometripaalut vilahtelivat ohi, 5 km:n väliaikani oli 20.16 eli reilusti alle tavoiteajan. Tässä vaiheessa juoksijoita oli ympärillä runsaasti ja sainkin seuraa jostain saksalaisesta naisesta. 7 km:n kohdalla reitti kulki jonkun pikku kylän läpi, jossa ehkä puolet kyläläisistä oli meitä kannustamassa. ”Forza” , ”Brava”, ”Bella”. Niillä seuduin ennalta pelätyin vastustajani, pistos, ilmoitti olemassaolostaan. Yritin jatkaa rentoa juoksua ja unohtaa koko asian. Pistos kuitenkin jatkui ja jouduin jättämään väliin seuraavan juomapaikan (10 km:n kohdalla). Juomahuolto kisassa toimi kuitenkin loistavasti. Nappasin pikkuisen juomapullon käteen ja jäin odottamaan pistoksen hellittämistä.

Kun 15 km täyttyi lähestyimme jo Modenan kaupunkia. Kaupungin laitamilla oli pakko uhmata pistosta ja ottaa ensimmäinen squeezy ja kunnolla vettä. Tässä vaiheessa tein matkaa yksikseni, saksalaisnainen oli pudonnut. Modenan keskustassa reitti mutkitteli mukulakivikatuja ja km-ajat hidastuivat hiukan. Mieleen tuli, kuinka Anniina oli selvinnyt luistimillaan?! Kaupungissa seuraani lyöttäytyi italiaa puhuva mies. Omat kommenttini jäivät vähäisiksi. Kaupungin ohitettuamme puoli-maratonin paalu odotti. Aikaa oli kulunu hiukan alle 1.28, joten olin hyvin aikataulussa. Toinen samanlainen olisi vielä edessä.

Modenan jälkeen aurinko alkoi porottamaan todenteolla. Matka alkoi pikku hiljaa tuntua, varsinkin etureisissä. Km-vauhtini oli hiljalleen laskenut, mutta oli vielä alle 4.30. 30 km:n kohdalla etureidet tilttasivat pahan kerran, mutta silti laskin olevani tavoitevauhdissa (väliaika 2.06.49). Tässä vaiheessa jokaista km-paalua joutui jo odottamaan, kuin myös jokaista juomapaikkaa. Nyt alkoi muita juoksijoita laputtaa ohi, kaikilta riitti kuitenkin Forza-kannustus. Välillä jäin roikkumaan hyvään peesiin, mutta suurimmaksi osaksi tein matkaa omassa vauhdissa. 35-37 km:n jälkeen alkoivat todelliset vaikeudet. Se kuulu ”seinä” taisi lähestyä. Ensin olin tyytyväinen kuin vauhti pysyi 4.45min/km. Mutta jouduin samalla toteamaan, että 3 tuntia jäisi haaveeksi. Silloin kuului napsahdus selkärangasta. Juoksu ei enää tuntunut juoksemiselta. Ihmettelin, että vauhti oli silti alle viittä. Nyt en enää pysynyt kenenkään peesissä, vaikka kuinka yritin. Jalat eivät vaan menneet kovempaa, halua olisi ollut. 40 km:ssä oli viimeinen juomapiste, sieltä kaksinkäsin juomaa mukaan. Myöskin urheilujuomaa, jota olin siihen asti vältellyt. Kaksi viimeistä kilometriä olivat todella pitkät. Nyt aloin ymmärtää, miltä tuntuu olla todella väsynyt.

Vihdoin maalisuora, kuulin Anniinan kannustuksen. Jalat eivät tuntuneet liikkuvan yhtään, loppukiri ei tullut edes mieleen. Ainoa tavoite oli alittaa maalivaate. Se alittui sittenkin ja ajassa 3.05.24. Eli tavoite jäi saavuttamatta, mutta olin silti tyytyväinen, että debyytti oli suoritettu. Sitten iski väsymys, järjestäjät tökkivät eteenpäin. Sain kaulaani muistomitalin, olisin nauranut, jos olisin jaksanut (mitalin postimerkinkokoa siis). Hoipuin chipin palautukseen, Anniina oli vastassa ja piteli pystyssä. Hain vaatteeni ja jäin nojaamaan seinään ja odottamaan Lilaa. Siitä en sitten hievahtanutkaan seuraavaan puoleen tuntiin, eikä tarvinnut lopulta yksin nojata.

Maraton on kova matka, en ikinä koskaan ole ollut niin poikki. Tuli mieleen monta kertaa, että ihminen on hullu. Elämä voitti kuitenkin ja palautuminen lähti käyntiin jäätelöllä (yllätys-yllätys) :)

Konkarin mietteitä (Lila)

Ennen lähtöä ajattelin tulevaa urakkaa. Hyvässä muistissa oli vielä elokuussa juostu HCM, jossa nesteet ja energiat hävisivät elimistöstäni. Jäin tuolloin 20 min tavoiteajastani. Se oli todella tuskien taival ja taistelua itseni kanssa viimeiset 20 km. Lisäksi neljän viikon sairastelu (flussa) aiheutti syksyllä pakkolepoa, jolloin olisi pitänyt juosta tulevaa maratonia varten kilometrejä. Nämä tekijät aiheuttivat lähtöviivalla perhosia vatsassa: "Miten minun tänään käy, jaksanko juosta maaliin asti."

Lähtölaukauksesta matkaan. Tavoitteena oli 3h 30min alitus eli tasaisen kaavion mukaan vähän alle 5min/km. Fiilis oli hyvä ja matka taittui ihan mukavaa vauhtia. Katsoin kelloa 5 km kohdalla. Väliaikani oli 22.50 eli reippaasti alle tavoiteajan vauhtia. Ajattelin, että nyt taidan juosta ehkä vähän liian kovaa, mutta mielestäni vauhti tuntui sopivalta ja alkumatkan loivalla alamäkiosuudella oli osuutta aikoihin. Ensimmäisen kerran join juomaa 5 km kohdalla. Nyt olin takonut takaraivooni, että juo!!! Ajattelin, että samaa virhettä en tee kuin HCM:llä. Tiesin, että oli lämmin päivä tulossa, joten alusta asti oli juotava kunnolla. Jatkoin matkaani ja seuraavat 15 km sujuivat mainiosti. Juokseminen sujui ja oli todella hieno fiilis juosta, kun ihmiset kannustivat ja kirkon kellot soivat Modenan keskustassa. Tulimme Modenan keskustaan, jossa alkoi mukulakiviosuus. Ajattelin Anniinaa ja pohdin: "Miten tällaisista kivistä pääsee luistimien kanssa yli." Onneksi sain juosta. Puolimaratonin viiva häämötti Modenan kaupunkikierroksen jälkeen aikaan 1.40.00. Olin samassa vaudissa kuin Monacossa. Toivonkipinä heräsi, sillä tiesin, että olin ennätysvauhdissani ja Monacossa oli raskaammat kilometrit vielä edessä. "Ei siis mitään hätää. Tänään mennään alle 3h30min. Tossua vain toisen eteen", mietin itsekseni.

Modenan kaupungista lähdettiin kohti Carpia ja matkaa oli enää jäljellä 20km. Tunsin itseni hyvävoimaiseksi vielä 25 km kohdalla. Kannustajat tien varsilla alkoivat vähentyä. Pitkät aukeat pelto-osuudet ympärillä tuntuivat tylsiltä. Aurinko paistaa porotti kirkkaalta taivaalta eikä tuullut juuri ollenkaan. Pitkät tiesuorat rupesivat ahdistamaan. Olin lähestymässä 30km kohtaan. Tuli mieleeni: "Maratoni alkaa 30km:sta. Ihanaa 30km kohta." Otin kolmannen squeezyn, joita olin ottanut joka kymmenen kilometrin välein yhden. Kolmas squeezy tuntui jotenkin öklöltä ja äkkiä vettä suuhun. Juoksin juomapullo kädessä seuraavan kilometrin ennen kuin heitin pois. Katsoin kellosta, kilometrivauhti oli vähän päälle viiden minuutin. Tein pikaisen laskutoimituksen. Tällä vauhdilla pitäisi alittaa vielä 3h 30min. Muutama ihminen meni ohi ja he kannustivat minua italiaksi. Eräs mies totesi italiaksi, jonka tulkitsin: "Säilytä rytmi ja jaksaa painaa." Jaksoin juosta seuraten edellämenevän jalkoja. Peesasin yhtä miestä seuraavat 5 km. Menimme sillä välillä yhden naisen ohi ja meidän ohitti kaksi naista. En pystynyt vastaamaan heidän vauhtiinsa. Harmitti! Olinko juossut sittenkin väärin? Olinko aloittanut liian kovaa? Mielessäni alkoi pyöriä ajatuksia jaksamisesta. Ihanaa, 35 km kyltti näkyvissä ja maaliin ei ole enää pitkä matka - vähän yli kaksi kierrosta Pirkkolan purkkaria. Sanoin puoliääneen: "Nyt vaan tossua toisen eteen. Kyllä sä jaksat ja alitat ennätyksesi." Otin vesipullon, jossa tein jälkeenpäin ajateltuna suuren virheen. Olisi pitänyt ottaa squeezy. Juoma toi hetken helpotuksen ja jatkoin juoksemista. Tuntui hyvältä jälleen: "Ei mitään hätää, säilytä vauhti." Muistan vielä 37 km kohdalla katsoneeni kelloa: "Aikataulussa ollaan. Vielä on 30min aikaa olla maalissa. Kyllähän nyt viisi kilometriä juoksee keposesti alle puoleen tuntiin. Jes, mä pääsen tavoitteeseni!" Jotain tapahtui 37-40km kohdalla. Kaikki tapahtui nopeasti. Jalat olivat ihan rikki ja fiilis sen mukainen. Oli kuuma, ja tuskainen olo valtasi minut. Jalkoihini sattui. Mieleeni tuli HCM:n painajainen. Näin matkalla lämpömittarin: varjossa +25 astetta lämmintä. Sillä oli mieleeni psykologinen vaikutus: " No, ei ihmekkään, jos en jaksa!" Näin 40km kyltin ja juomaa. En jaksanut ottaa viimeistä squeezyä edes. Tiesin, ettei se enää auttaisi. Niin lyhyt matka maaliin, joten otin riskin ja otin urheilujuomaa. Juoksimme tunneliin ja siitä lähti todella pieni mäki ylös. Siihen hiipui vauhti. "Mä en jaksa ja sä jaksat", kilpailivat keskenään ajatuksissani.

Kaksi viimeistä tuskaista kilometriä oli vielä jäljellä. Tämä tyttö oli lyöty! Aika voitti minut tällä kertaa. Tiesin, etten pystynyt alittamaan tavoitettani. Ajattelin: "Aivan sama! Mä haluan nyt vain maaliin". Yritin juosta, mutta se ei enää juoksemiselta tuntunut, vaan hiipimiseltä. Olin pettynyt itseeni. En pystynyt alittamaan aikaa, mitä haaveilin. Heikotti ja halusin lysähtää maahan. Olisi tehnyt mieli huutaa: "Lopettakaa tämä kärsimys. Mitä pahaa olen tehnyt, että minun pitää rääkätä itseäni." Laitoin silmäni kiinni. En jaksanut pitää niitä enää auki. Vanhempi mies juoksi vieressäni ja kannusti minua. En kuullut edes hänen sanojaan. Näin, miten hän taputti käsiään. Tulimme loppusuoralle. Hahmotin maalin, mihin juoksin. Näin kellon ja ajan. Tuijotin sitä ja katsoin, miten sen sekunnit vain vilisivät silmissäni. Alitin maaliviivan ajassa 3h34min45s. Lysähdin maahan ja kolmas maratonini oli takana.

Olin pettynyt. Teki mieli jäädä makaamaan siihen. Seuraavaksi näin Juhan (tutustuttiin suomalaiseen pariskuntaan hotellilla) istuvan aidan vieressä. Jäin istumaan hänen seurakseen. En ymmärtänyt mitään, mitä hän sanoi. Puhuin sekavia. Muistan tytöt. Meillä oli treffit kirkon rapuilla. Täytyi mennä eteenpäin. Joku ripusti mitalin kaulaani. Se oli todella pieni! Tämänkö takia minä juoksin 42,195km. Jatkoin hoipertelua eteenpäin. Järjestäjät kyselivät jotain minulta. Onneksi näin Anniinan ja hän otti minut hoiviinsa. Hän vei minut istumaan Kaisan viereen, jossa Juhan vaimo Matleena oli hyvävoimaisena vaihtamassa vaatteita. Matleenalle pystyin sanomaan, että näin hänen miehensä nojaamassa aitaan. Kaisa näytti selvinneen maaliin. Kysyin Kaisalta ajan. Mieletön suoritus tossa kelissä. Hienoa Kaisa! Anniina toi vaatteeni. En pystynyt liikkumaan. Katsoin ja tuijotin vain, miten tappaja ampiainen söi hyttysen näköisen ötökän. Elvyin vähän aikaa ja vaihdoin vaatteeni. Päätettiin tyttöjen kanssa, että mennään jätskille. Bussia odotellessa istuimme katselimme maaliintulijoita ja kannustimme heitä.

Kisa oli todella hienosti järjestetty! Voin suositella sitä kaikille. Jos ilma on suotuisa, niin todella nopea rata!!!

Sen jälkeen

Selvisimme vihdoin hotelliin. Hotellissa oli hiljaisia tyttöjä. Kaikki makasivat sängyllä. Kaisaa en ole nähnyt vielä minkään urheilusuorituksen jälkeen noin huonovointisena ja kalpeana kuin silloin näin. Ei itsellänikään mikään häävi olo ollut. Onneksi minulla oli vielä shipsejä jäljellä. Pakotin Kaisan syömään niitä. Olomme alkoi helpottua. Illalla päätimme mennä juhlimaan saavutuksiamme, mutta pystyimme vain syömään ja sitten hotellille nukkumaan...

Seuraavana päivänä meidän jalkamme olivat kuin ankoilla. Jalat eivät olleet pelkästään kipeät, vaan hermotus tuntui puuttuvan täydellisesti. Ankat ja Anniina ottivat suunnan kohti Milanoa. Seuraavana kolmen päivän aikana kävelimme Milanon keskustassa yhteensä 18 tuntia shoppaillen ja kulttuurikierroksia tehden sekä söimme jäätelöä. Palautuminen hidastui kävelyreissujen seurauksena. Lilan nilkkakin turposi, niin pahasti maratonin ja kävelyjen seurauksena, ettei pikkukengät mahtuneet jalkaan! Lila pohti jo Smålannin reissun väliin jättämistä.

Palasimme Suomeen keskiviikkona ja koneessa mietimme, että lähetetään viesti vanhemmille, että lähettäkää meille lisää rahaa. Tuhlaajatytöt jatkaisivat matkaansa muihin maihin. Laskeuduttuamme Helsinki-Vantaan lentokentälle lähdimme muiden ihmisten mukana. Seurattuamme heitä aikansa tulimme passien tarkastukseen. Ihmettelimme kovasti, miksi täällä passia kysytään. Pian huomasimme, että aijoimme matkustaan Honkongiin. Ei muuta kuin täysi käännös takaisin ja toiseen suuntaan. Päätimme jäädä sittenkin kylmään Suomeen.

Tarinasta tuli pitkä, mutta niin on maratonkin. Huomasimme myös, että jossittelu ja spekulaatiot eivät lopu, vaikka laji vaihtuu. Jos siis olisi ollut viileämpi sää... Jäämme suunnittelemaan seuraavia koitoksia.

Kaisa, Lila, Anniina

etusivu :: jutut :: italian maraton

Copyright © 2000-2003 Rajamäen Rykmentti